-ei
Itsellä meni muutama vuosi ennen kuin edes hyväksyin että jokin on pielessä, ja vielä vuosi ennen kuin olin valmis puhumaan siitä julkisesti.
Tässä oma tarinani
Kolme vuotta sitten näihin aikoihin olin Lontoossa kuvaamassa Au Pairit Lontoossa sarjaa, ensimmäisestä perheestä kun lensin pihalle majoittauduin hostelliin.
”Hei nyt sulla on aikaa nähdä lontoota” ei, vaikka kuinka oli vapaata aikaa aika monet päivät ne meni lähikahvilassa istuessa tai jopa nukkuessa. Oli niin yksinäinen olo, oli onneton olo. Uuteen perheeseen kun pääsin onni kääntyi ja tykkäsin, kuvaukset loppui ja jäin perheeseen, nyt illat meni ulkona kävellessä ja musiikkia kuunnellessa, ehkä välillä vähän itkettikin.
En enää jaksanut ja lähdin ystävänpäivänä takaisin suomeen, työttömyys odotti… Tuossa vaiheessa Au Pairit tuli ulos, se kommenttien määrä mitä sai niskaan ei paljoa huonoon oloon auttanut, mutta mä selviydyin.
Suoraan jos voin sanoa en tuosta kesästä 2014 muista paljoa, viina virtasi, taisin olla enemmän humalassa kuin selvinpäin…
kesän lopulla juttelin tuottajan kanssa ja vähän vitsillä heitin että mitäs jos lähtisinkin Au Pairit Los Angeles kauteen mukaan, noh niinhän siinä kävi että olin mukana ja jo kohta olinkin jo koneessa suuntana enkelten kaupunki!
Ajattelin että tää kyllä piristää, no omalla tavallaan piristikin. Rakastuin kaupunkiin mutta silti iltaisin taas kävelylenkillä havahtui ympäristöönsä. Hei oon maailman ihanimmassa kaupungissa mutta miks mua surettaa? ärtynyt ja vähän uupunut, mutta olisin halunnut jäädä ehkä vähän pitemmäksi aikaa, mutta ei.
Taas suomessa, oon hieman helpottunut, melkein itku pääsi kun näin äitin ja parhaan kaverin mua vastassa lentokentällä.
Muutamat viikot meni aika iloisesti koska olihan siinä jouluaatto ja uusivuosi!
niin.. 2015.. Alkuvuosi lähtikin positiivisesti käyntiin kun sain työpaikan, joka hetken päästä tulikin täydeksi helvetiksi, työ joka vei viimeisiäkin voimia ja onnen rippeitä. Oli toukokuu kun pääsin sieltä pois, olin enemmänkin huojentunut kuin surullinen. PÄÄSIN POIS! mutta taas, kun päivät meni sohvan nurkassa tai sängyssä alko oleen jo hieman maassa. No viina autto, hetkellisesti mutta tuolloinkin aika usein.
Muutin sitten siskon luo asumaan koska tilanne oli osuva, olipa kiva saada omaa tilaa. Siskon kanssa meni hyvin, hän kävi töissä…mä makasin sohvalla. päiviä en edes muista koska ne meni niin sumussa, miettiessä ja hieman surussa.
Alkoholin himo kasvoi koska ainoastaan silloin mulla oli hauskaa kun olin ihan pää jäässä, hullua aikaa, en oikeen muista oikeestaan.
Pieni onnellisuuden pilkahdus oli ihastus, mies joka tuntui täydelliseltä, mutta ei sittenkään. Aloin oppia että jos vähänkään alkaa oleen onnellinen, se kaatuukin niskaan joten lakkasinolemasta onnellinen, kirjaimellisesti. Aloin oleen tyhjä kuori, enään ei edes pysty itkemään koska kyyneleetkin on loppu.
Pahin aika alkoi kun en kirjaimellisesti uskaltanut lähteä kotoa, kauppareissu ahdisti, julkisiin en edes pystynyt muutamaa pysäkkiä pitemmälle menemään koska tuntui että sydän hyppää rinnasta ulos, tuntu että tulee pissa alle ja et oksennan. Sain paniikkikohtauksia, hengitys kiihty ja tuntui että kuolen, sen takia en kotoa sitten lähtenytkään, sulkeuduin neljän seinän sisään, ainoa keino lähteä ulos oli alkoholi… ja taas se että en lähtenyt kotoa minnekkään masensi ja lytisti mieltä.
Aloin olemaan ihan loppu, mitä mä teen? en halunnu herätä aamusin, tai heräsin, join kupin kahvia ja menin takaisin nukkumaan, ei halunnut olla hereillä koska ei halunnut enää olla itseni kanssa, niitten ajatuksien tai sen olon.
kuukauden ajan heräsin 7:30 jotta voisin mennä klo 8 ensihoitoon, enmä vaan päässy sinne, joka aamu aloin pelkää. Kunnes koitti joulukuun 22 päivä, sillon en enää kestänyt. Kävelin ensihoito ensioon Tampereen kaupissa, sain lapun mihin kirjottaa että mikä on huonosti. Istuin ja tolloin musta tuntu että mä kuolen tähän penkkiin, ahdisti, panikoin. Pääsin sosiaalityöntekijälle ja se kysymys: Mikä on hätänä? sai mun kaiken pahan sisällä purkautuun, mä itkin ja itkin, sattu rintaan ja pyörrytti. Jossain kohtaa ajattelin että toi varmaan ajattelee että mulla on vaan huono päivä kun musta tuntu että olisin voinu istua siinä monta päivää ja kertoa kaikesta pahasta mitä mun sisällä on.
Kotiin kun pääsin oli niin takki tyhjä, olin kun zombie. no lähettiin siskon kanssa vanhemmille viettään joulua, joulu tuli ja meni ja saapui uusvuosi. Vuoden viimeisenä päivänä istun lääkärin luona joka määrää reseptilääkkeitä, olin toiveikas.
Aivan sain myös loppuvuodesta tietää että pääsin opiskelemaan, joka ei sinäänsä siinä kohtaa mua ilostuttanut vaan enemmänkin pelotti ja lisäsi ahdistusta. no tammikuu tuli ja koulualkoi, pääsin ihanaan paikkaan työharjoitteluun, Pistin kaikkeni sinne, annoin kaikkeni mutta se ei ollut ilmeisesti tarpeeksi.
Vuosi 2016 on ollut isoa vuoristorataa, on ollut hyviä hetkiä mutta myös niitä romahduksia, tätä tulee myös jatkumaan. En vieläkään ole terve, taistelen joka päivä.
Moni samassa tilassa olleet ovat päässeet masennuksen (omin sanoin helvetin) yli ilman lääkkeitä, itse en pystyisi, olen vieläkin todella hauras mutta yritän parhaani.
ei en makaa masiksena sohvalla enään, teen kaikkea kivaa mutta niin herkästi se mieli alenee ja huono olo tulee.
sinä joka tunnet samoja kipuja kun minä, muista:
i hope you know you’re not alone in that hell.
xo Mira
Ihana, rohkea teko, avun hankkiminen ja tämä teksti! Itse olen kärsinyt muutaman vuoden masennuksesta ja niin kärsii tästä myös lähipiirini… Apua mä en ole vielä pystynyt hakemaan tähän, mut viimeaikoina se on ollut lähes päivittäin mielessä. Tsemppiä, olet huippu!
itellä kans monia tuttuja jokka on käyny saman läpi, myös sen pahimman lopputuloksen oon nähny lähipiirissä. se on vaikeeta se eka askel hakeen apua, mutta nyt tälläin ku mietin niin onneks hain, kyllä säkin vielä pääset 🙂 tsemppiä
Oi että. Aivan ku oisit puhunu mun suulla mut viis vuotta sitten. Makasin vaan sohvalla ja mietin kaikkea synkkää. Sit ku en miettiny kaikkea synkkää kii vedin pään täyteen. Jossain vaiheessa sitä itsekin hoksas (ehkä pienellä avustuksella) et kaikki ei oo ihan okei. Sit sitä pääs käymään nuorisopsykiatrilla ja se autto 🙂 Lääkkeitä en oo koskaan ottanu koska itellä auttaa eniten puhuminen. Välillä tuntuu et on kausia et se masennus nostaa päätään mut jotenki siitä vaan yli pääsee, aina se on kuitenki läsnä jollain tapaa. Oot ihana ja rohkea ku kirjotit tän 🙂 Jos tuntuu et kaipaat juttuseuraa nii laita sähköpostia :* kaikkea hyvää <3
monelle on noi samat tunteet tuttuja. mulla alko iha viimeset pisarat olla se ku en yksinkertasesti uskaltanu lähtee kotoa. käyn kanssa joka toinen viikko psykologilla juttelemassa ja se kans auttaa huimasti. hyvä että oot kans päässy jo parempaanpäi, mut joo ei masennuksesta varmaa ihan 100% pääse yli, se vaikuttaa viä pitkään. 🙂
On hyvä että pystyy aidosti myöntämään elämän vaikeudet ja murheet. Luulen että aika moni kokee sisällään masennusta ja tyhjyyttä. Itse koin elämässäni joitakin vuosia sitten masennusta, elämän tarkoituksettomuutta, kuolemanpelkoa ja tyhjyyttä. Kaikki tämä muuttui kuitenkin kun tulin uskoon. Jeesus antoi sydämeeni rauhan, elämän tarkoituksen ja kuolemanpelko poistui. Uskovan elämässä on myös murheita, mutta Jumalan kanssa on hyvä kohdata nuo elämän myrskyt. En tässä suosittele mihinkään uskontoon tai kirkkoon liittymistä, vaan henkilökohtaista sydämen uskoa Jeesukseen. Kun rukouksessa kääntyy Jeesuksen puoleen syntinsä tunnustaen ja uskoen Häneen, niin saa lahjaksi iankaikkisen elämän. Kannattaa tutustua rohkeasti Raamattuun. Vain Jeesus voi antaa ihmiselle tulevaisuuden ja toivon. Siunausta elämääsi.
”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” Ps. 34:18
kuulostaa tutulta… onneks lääkkeet ja hoidot ja terapiat kaikki takanapäin ja elämä tuntuu ensimmäistä kertaa 20 vuoden jälkeen lähes tasapainoiselta… itsekään en olisi ilman lääkkeitä asiasta selvinnyt. ensimmäinen kerta kun pääsin psykiatrin vastaanotolle, jotta kuulevat vain, mistä on kyse, niin eipä siinä sanat kauheesti auttaneet. 1 ½ tuntia meni täydessä itkussa ja sanaakaan tuskin sai selvää. lopuksi kysyivät, että ”sano vaan, että onko sulla niin huono olo, että et tiedä eläisitkö vielä ens viikolla kun sulle on täällä kalenterissa aika”. sanoin, että en tiedä, toivottavasti en. sen jälkeen alkoi todella pitkä, rankka ja kivulias ylämäki, niin fyysisesti kun psyykkisestikin, mutta parempaan päin. se oli viimeinen piste, onneksi sillä hetkellä heti apua, vaikka masennus ja paniikkikohtaukset oli muhineet jo vuosia ja kävi aina vaan raskaammaksi. nyt tuntuu melkein hyvältä, mutta aina pelottaa, että entä jos masennus jostain syystä ottaa uudestaan vallan, ja toivunki siitä enää toista kertaa.