Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sarkastisella tyylillä.
Ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat paljon muutakin kuin vain mielentila, paljon kipua.
Paniikkikohtauksen saadessa sydän alkaa pumppaamaan kovaa tahtia, puristaa rintaa ja tuntuu ettei saa henkeä. Ihmisen luontainen suojeluvaisto kertoo että pakene, mutta mitä?
En itsekkään tiedä miksi aloin pelkäämään julkisia paikkoja mutta kuva kertoo paljon, tuntui kuin hukkuisin, vaikka olin kuivalla maalla, outoa eikö?
”Oudoin” oire mikä minulle tulijulkisilla paikoilla oli että alamahaan alkoi sattua ja tuntui että pissaan alle, tosi kiva.. ainoa pakotie oli vessa, siellä olin rauhassa ja piilossa, joka paikkaan kun menin mietin vain että missä on lähin vessa.
Olin viime joulukuussa (siinä pahimmassa tilassa) siskon kanssa ostamassa joululahjoja, kävelymatka kalevasta keskustaan (10 min kävely) tuntui ikuisuudelta, tykytys rinnassa alkaa ja hengitys tiheytyy, kroppa tärisee. Ensimmäinen kohde oli Stockman, ja juoksin vessaan.. olin siellä varmaan kymmenen minuuttia vain yritin hengittää, en saa happea ja rintaan sattuu, pakko lähtee pois kun sisko odottaa. Pyörittiin ruuhkautuneessa stockmannissa, en pysty keskittyyn koska keskityn ”pysymään hengissä” heittää päässä, alkaa todellisuus häilyä nyt mä saan jonkun kohtauksen kun sydän hakkaa ja henkeä en saa, eikä apua taas on vessahätä.
kun olin taas kolmannen kerran puoleen tuntiin käynyt vessassa huomasin että siskoa ärsytti, anteeksi mulla on oikeesti hirveä olo. Saatoin vähän ärähtää myös siskolle koska mua sattu, eihän se voinut tietää miltä musta tuntuu, en syytä häntä.
vain pakolliset ostokset tuli ostettua ja melkein juoksin kotiin, sisko käväisi matkalla nopeasti kaupassa ja mä en enään pystynyt mennä sisään, jäin ulos odottaan, siskolla meni ehkä kaks minuuttia mutta mulle siinä paniikissa, kivussa ja sekavuudessa se kesti ainakin tunnin. Kotiin kun pääsi olin ihan poikki, tärisin hulluna. Menin päiväunille koska olin niin loppu, loppupäivä olin kuin kuumeessa konsanaan, adrenaliinia ollut liikaa kropassa joten olin ihan kuin puusta pudonnut pöllö, ihan tuskaa en jaksa nousta edes sängystä, kello on 17.30 päivällä, taidan jäädä loppupäiväks tähän.
Paniikkikohtauksen saadessa en ole niin sanotusti samoissa maailmoissa, olen ihan eri planeetalla kipujen kanssa, jos ei ole ikinä saanut paniikkikohtausta on vaikea kuvitella että noin vain voi yhtäkkiä ”seota”
Apuna on lääkitys, rauhottavaa joka vaikuttaa keskushermostoon, musta tulee vähän hidas ja vähän huumatun oloinen. mutta rauhallinen, vähän väsynyt mutta parempi se kuin että panikoisin.
toivon kaikilta ymmärrystä, paniikkikohtaus ei ole mikään easy asia, kohtauksen saaja voi jopa luulla kuolevansa, ei ole helppoa, ymmärrän ei se ole vierestä katsominenkaan. Mutta pahin kommentti IKINÄ on : ”Rauhotu ny.” älä ikinä sano sitä vaikka kuinka kismittäis, se pahentaa vain tilannetta.
Ahdistus, se musta norsu olkapäillä ja käärme kietoutunut torson ympärille.
Itselläni ahdistus on jokapäiväistä, joskus enemmän joskus vähemmän, mutta fyysisesti se tekee tärinää, levottomuutta ja hengityksen raskautumista, päätäkin särkee.
kun tarpeeksi pään sisällä vatvoo asioita, se alkaa olemaan vaikeaa ”olla miettimättä” ei mä en pysty niitä huolia ja murheita vain jättämään ajattelematta, ei ei se vain kasvaa sellaiseksi mustaksi pilveksi päänpäällä, se on raskas, eipä tässä muuta saakkaan ajateltua. Rintakehää alkaa painaa, ja hengitys on todella hidasta.
ahdistus ei ole fyysisesti yhtä paha kuin paniikkikohtaus mutta se epämukava olo omassa kehossa on pitemmän päälle todella raskasta. Ei pysty rentoutumaan, laitan leffan pyöriin että voisi heittää aivot narikkaan koska en enää jaksa näitä ajatuksia, oho leffasta menny puol tuntia ja oon vaan tuijottanu tyhjyyteen ja ollut omissa maailmoissa, niissä samoissa ajatuksissa mistä yritin just paeta, ei se niin vaan onnistu.
Se näissä sairauksista pahin on se että en pysty kontrolloimaan niitä, ne ajatukset tulee vaikka en haluisi, se huoli tulee vaikka olikin hyvä päivä. Ihanaa vapaapäivä saa rentoutua, ei nyt jo ahdistaa. Pitäis kaikkee mennä tekee, hoitaa asioita, jos mä jään vaa tähän sohvalle, en mä uskalla lähtee, hoidan ne myöhemmin. Mua sattuu mahaan, rintaa puristaa, jään vaa tähän huonoon oloo.
Se epämukavuus minkä kanssa elää on vaikeaa, koskaan ei oo hyvä olla. No kyllä niitä hyviä hetkiä on mutta ei nää kokonaan lopu.
Positiivista on että nykyään enään harvoin saan noin pahoja paniikkikohtauksia julkisilla paikoilla, sellainen pieni yliherkkyys ja hermostuneisuus on mutta olen alkanut oppiin sen kanssa händläämisen. Parempaa päin mennään!
xo Mira